Helsinki Marathon, taas ihanan upea... 🐞

Leijailu viikko alkaa olla päätöksessään ja tuon ajan olen nauttinut viime lauantaina saamastani juoksukokemuksesta Helsinki Marathonilla. Olen palannut moneen kertaan reitille ja niihin upeisiin tunnelmiin ja fiiliksiin. Liikaa ihanuutta hehkuttamatta todellisuudessa maratoniin kuului kyllä tuskaakin mutta kokonaisuutena hyvä juoksu johon olin myös hyvin valmistautunut. 

Pidän itseäni kokeneena juoksijana, vaikka varsinaisen harjoittelun aloitin vasta reilu puolitoista vuotta sitten, eivätkä kisojeni loppuajat päätä huimaa. Oma taso on noussut huomattavasti valmennusjakson aikana ja siitä kaikki kiitos Juoksuvalmentaja Pasi Päällysaholle, minä olen tehnyt vain läksyt jotka minulle annettiin ja nauttinut harjoittelusta. Harjoittelu itsessään on minulle paljon tärkeämpää kuin yksittäisen kisan tulos. Nautin harjoittelusta, silloinkin kun on vaikea päivä, olen aina nauttinut. Olen nauttinut jokaisesta piruetista ja siihen johtaneesta  yrityksestä, olen nauttinut nostetusta laukasta, pudonnut esteen päälle ja noussut satulaan nostaen laukan uudestaan, tullut koko rata leikkaa ja kumartanut. 

Maratonin alus viikolla jännitystä ilmassa, niin kuin pitääkin. Ihanaa jännittää, silleen niinkuin kivalla tavalla. En oikein tiedä onko se edes jännitystä vai sitä että olen niin hirveen innoissani etten millään jaksaisi enää odottaa. Haluaisi että viikon päästä olisi nyt, voisiko huominen olla eilen. Olisin jo juossut ja kokenut, tullut tai ollut tulematta maaliin. Itse suoritusta en jännitä, sillä on vain kaksi vaihto ehtoa, joko se menee hyvin tai huonosti, menee miten menee, se on sen hetken kokemus, toki parasta toivon kuitenkin. 

Työviikko oli hektinen kaiken muun arjen pyörityksen keskellä, kevyet treenit alle ja perjantai iltana asetuin hotelliin odottamaan innolla aamulla alkavaa starttia.

Katselin merelle ja ajattelin voi wau, ihanaa olla täällä taas ja tuntea näin, juuri näin. 

Harjoittelu oli sujunut hyvin mutta ihan siihen kuntoon en ennättänyt mikä minulla oli ennen keväistä takareiden revähdystä. 

Luottavaisin mielin joka tapauksessa sillä tiesin että kunto oli hyvä, parempi kuin vuosi sitten. Halusin päästä nauttimaan maratonista, siitä tunteesta kun seitsemäntoista kilsaa vaihtuu kahdeksaantoista, kun juoksen ja odotan seuraavaa huoltoa, neljänkymmenen kohdalla sanon hiljaa... ei paljoa enää. 

Olin päättänyt että tällä kertaa keskityn vain juoksuun, kisatunnelmaan ja itseni kuunteluun. Jätän kaiken ylimääräisen varustesäilytykseen, puhelinta en ota, musaa en kuuntele. Mä rakastan musaa ja treenaan aina musat korvilla mutta maratonin alla olin tehnyt myös musattomia treenejä ihan tarkoituksella. 

Otan vyölle vain energiageelit ja niin tein. Lähdin keskittyneeseen juoksuun. 

Startista lähdin omaan tahtiin ja askel oli heti alkuun hyvin kevyt, ponnekas ja rullaava. Olin päättänyt että ensimmäisen kympin juoksen hieman  himmaillen. Sain tehdä töitä se eteen sillä askel meinasi karata ja tiesin että lopussa ei tule hyvä jos se nyt karkaa ja jatkoin himmailua. Minä katselin reitille ja keskityin juoksuun, paljon oli vielä matkaa, kilometri kerrallaan, ihan mitä vaan voi tapahtua. 

Reitti oli muuttunut edellis vuodesta ja tykkäsin siitä, oli kiva juosta ensin puolimaraton ja siihen päälle kaksi kympin lenkkiä kun viime vuonna taas  juostiin reitti x neljä. 

Suunnitellusti kiristin vauhtia toiselle kympille ja katselin tummaa taivasta jonka pilvet roikkuivat ylläni kuin koskettaen askeltani aina toisensa jälkeen. Kohta VARMAAN sataa, ajattelin ja tunnelma oli unohtumaton, minä juoksin omaa juoksuani, kilpailin kanssani, juoksetko rinnallani, häviänkö vai voitan, tässä sitä taas ollaan, usko tai älä, aion voittaa, sinulle en anna periksi, en koskaan, helposti ainakaan. 

Nautin hyvin rullaavasta kevyestä askeleesta, kiitin mielessäni harjoitusohjelman ja saamani tuen, hymyilin ennen sateen alkua. 

Olin juossut noin 15 kilometrin kohdalle kun vettä alkoi sataa kaatamalla rankastikin, lähes hetkessä olin aivan läpi märkä, turha oli yrittää väistellä pisaroita kulkemalla  matkan varrella olleen puun alta. 

Vaatteet liimautuivat ihoon, kiitin ettei ollut mitään lepattavaa vaattetta vaan vartalon myötäiset trikooshortsit ja juoksupaita ja ne kaikki romppeet musakuulokkeineen onneksi varustesäilytyksessä. Vettä tuli sellaisella vauhdilla ja paineella että välillä oli vaikea nähdä eteensä, hiki ja suola valui veden mukana silmiin, niitä kirveli ihan hirveesti, piilolinssit sumeena jatkoin matkaa. 

Onkohan tämä vaan kuuro, niin kai, noin ainakin luvattiin vaan. 

Jatkan juoksua, nostan käsiä ilmaan ja melkein huudan nauraen. Toiseen kohtaan kiroan, eiks tää voi jo oikeesti loppua. 

Kevyt rytmitys oli kankeampaa vaikka yritin ja yritin saada siitä joustavampaa. Vettä satoi kymmenen kilometrin ajan ja jossain 25 kilometrin kohdallani se lakkasi. Välillä oli paha olo, tunnustelin ja kuuntelin. Paha olo kertoo jostakin, siihen on aina syynsä ja hieman rauhotin vauhtia. Katson käsiini, pintaverisuonisto supistunut, mulla on kylmä, katselin.  Rauhotin ja keskityin, tankkasin geelit suunnitellusti ja nesteytin. 

Juoksu jatkui märissä vaatteissa, välillä reisi krampahteli, ei mitenkään pahasti ja pikku hiljaa lämpenin. Lisäsin välillä vauhtia ja luin reittiä laskelmoiden, helpossa kohdassa kiristin vauhtia ja nousuun hieman himmasin. Paha olo oli ohi ja lähdin viimeiselle kympille waut matkassa. Aurinko alkoi lämmittää ja tuntui ihanalta huomata että samalla kankeus vähän helpotti. Toki matka panoi mutta hyvin jaksoin jatkaa eteenpäin, juoksuvauhti oli keskimäärin pysynyt tasaisena koko juoksun ajan. Olin hyvässä kunnossa. 

Viimeisellä vitosella halusin yrittää parhaani, halusin jatkaa juoksua, askel rullasi ja oli kimmoisaa, mieli hymyili vaikka naama irvisti. Tiesin että juoksen paremmin kuin vuosi sitten ja se oli oma voittoni. Viimeinen kilometri oli pitkä vaikka lyhyt sittenkin. Kuulen kuulutukset, otan oman kirini, katselen juoksuani, hurraan hetkessä, maali lähestyy ja etenen, juoksen juhlapäivässä, omassani. 

Maaliviivan ylitys on aina täynnä tunteita, se on yksi  hetkistä joka jää muistoihin, niin hyvät kuin huonotkin maratonini. Haluan elää siinä ylityksessä hetkisen, tunnustella tunnetta ja nauttia. Kyynel nousee silmään ja pakahdun. Se oli hyvä, se oli ihan älyttömän hyvä, juoksin parhaan maratonini. Se oli hallittua ja keskittynyttä, olin ihan voimissani, juostessani. 

Seitsemäs maratoni toi parhaan loppuaikani 4:44:32, seitsemän minuuttia paremmin kuin vuosi sitten.

Nämä ovat niitä hetkiä joita malttamattomana odottaa, kylmänä talvi-iltana lumisella asfaltilla juostessaan katselee mielikuvaa elokuisen maaliviivan takaa. 

Näitä hetkiä varten katsoo harjoitusohjelmaa, tekee annetut läksyt ennen työpäivän alkua tai jossain lomalla ollessa. 

Näitä hetkiä varten toivoo että saa pysyä terveenä ja kulkea mukana arjessa.

Näistä hetkistä kiitän Juoksuvalmentaja Pasi Päällysahoa.

Yksin en tähän pystyisi. 

Näissä hetkissä elää  tunneryöpystä kyyneliin , kun maaliviiva ylittyy. 

Näistä hetkistä .... kai se on jonkinlaista rakkautta, juoksuun. 

...Lennä lennä Kesäkerttu.... lennä näistä hetkistä aina niihin seuraaviin.... 🐞