Kaupunkimaratonin Kympillä...🐞

 

     Täytyy myöntää miten kivaa oli taas asettaa numero rintaan ja juosta. Alla viikon normaalit harjoitukset ja kisana juostava treenikymppi kutkutteli kovasti. Oli jännää huomata miten nopeasti kisaväsymys häviää ja haluaa äkkiä päästä taas starttiviivalle. Toukokuun puolimaratonin jälkeen oli kivaa hengähtää  vain treenien parissa,  mutta aika pian sitä alkoi odottamaan seuraavaa kisaa. Hämeenlinnan Kaupunkimaratonin Kymppi  oli sovitusti seuraava juoksu, joka juostiin lauantaina 20.7.2024.

Hämeenlinna 20.7.2024

               Oli kivaa päästä taas kylään Hämeenlinnaan. Kaupungilla on itselleni tavallaan aika läheinen merkitys. Aikoinaan siskon siellä asuessa tuli usein vietettyä  aikaa ympäriinsä ja työt Keskus-Sairaalassa ajelutti minut sinne kuuden vuoden ajan.  

           Juoksun juhlassa päätin viettää kiireetöntä päivää ja Nauttia. AAh oli ihanaa herätä hyvin nukutun yön jälkeen, ei mikään voittaja fiilis mutta oikeinkin leppoisa. Treenikymppi ei jännittänyt, oli vaan ihana päästä menemään. Muistin valmentajani sanat edelliseltä viikolta ja mietin voiskohan?

        Kesäsää oli juuri kesäisen vaihteleva. Joko tulee vettä tai ei. Ehkä paahtaa pistävästi mutta aurinko lippa jääköön tällä kertaa. Mahdollisimman vähän mitään ylimääräistä vaikka täytyy myöntää että aurinkolippa on pelastanut monta juoksua, tai ainakin luulen niin.  Mukavan rauhallinen touhu oli kisatoimistolla, niin ajoissa olin taas paikalla. Oikeastaan kisapaikalle saapuminen on päivässä ihan  sitä parasta.  

Kisatoimisto

Tällä kertaa päätin nauttia järjestäjän kaikki tarjoamat palvelut. 

Alkuveryttelyt tein tuttuun tapaan;  rauhallista kevyttä juoksua, jonka sisään rakensin hieman koordinaatioita ja kisa vauhtiset vedot. Pari lyhyttä ja yksi pidempi. Kroppa kertoi heti, että tänään on kiva lähteä juoksemaan. Minusta on jännää tunnustella sitä omaa olotilaa, sitä miettii itsensä päästä varpaisiin ja tunnustelee samalla kuormansa. 

Aurinko paistoi pistävästi, mutta välillä pilvet ajelehtivat eteen.  Hiki tuli jo odotellessa starttia ja yritin viimeiseen saakka pysytellä vähän varjossa. Suunnittelin juomapisteet ja mietin koko muunkin juoksuni. Lähden hakemaan omaa reittiennätystä. Viime vuoden loppuaika Hämeenlinnan kympillä oli 54.33, ei muuta kuin sitä alittamaan, toivoin. 

Reppu oli jätetty varustesäilytykseen ja ensimmäisen kerran koskaan jätin lompakon ja auton avaimet arvotavara säilytykseen. Miten helppoa, eikä tarvinnut huolehtia mistään muusta kuin tulevasta juoksusta. 

    Kympin lähtöryhmässä asetuin aika lailla keskivaiheille. Pienet hyppelyt vielä paikoillaan ja viimeisten minuuttien odotusta. Tutut oli moikattu ja juttelut juteltu. Tsempit jokaiselle matkaan lähtijälle. Ihan wautsia ajattelin, mutta muista, pää kylmänä pässi. 

       Piti aloittaa rauhassa mutta niin se vain meni. Juoksu tuntui kevyeltä enkä lähtenyt himmailemaan. Yritin keskittyä siihen että vauhti pysyy tasaisena. Juoksin  miesjuoksijan perässä jolla oli kivan tasainen vauhti ja sopi itselleni hyvin. Aika pitkään mentiin siinä samaa tahtia. Lopun parissa nousussa  jäin. Viisi kilometriä oli helppoa,  mutta hiekka osuudella Vanajan rannassa potku vei voimia ja vauhtikin oli tietysti hitaampaan. Jälkeenpäin katsoin että kilometri seitsemän oli kisan hitain. 

Sää  oli  aika kuuma. Maalissa mittari näytti +24 astetta. Juomapisteille en jäänyt, vaan nappasin veden lennossa, kaadoin suurimman osan maahan ja juostessani kostutin pienellä tilkalla suuta, jotenkin helpotti tukalaa olotilaa. Yritin välttää ylimääräiset liikkeet, nyt pelataan. 

Kaurialan kenttä, maali 

     Maratonportista tällä kertaa vasemmalle, kutosrataa kiertäen maaliin. Loppukirin ajatuksena on toivo ja  jokainen askel tuo lähemmäs. Aivan ihanaa siinä raastossa on kiihdyttää vielä niin paljon kuin pystyy, tämä on sekuntipeliä, siinä voidaan tehdä ennätyksiä. Sekunti voi olla ase itseäsi vastaan. Kello näyttää gross time 54.07. Netto 53.59. Olin oman juoksuni voittaja. Juoksin henkilökohtaisen kympin kisan ennätykseni.  Se tuntuu ihan älyttömän hyvältä. On ihanaa tehdä töitä ja harjoitella ihan vaan sekuntienkin vuoksi. Mutta se sekunti on tunteena ja juoksun tuntemuksena aivan äärettömän paljon.  

Kympin kisat opettavat valtavasti. Kun niitä olen raastanut on kaikki muu juoksu jostain syystä minulle  paljon helpompaa.  Kympin kisassa joudun myös taktikoimaan ,mutta mikä tärkeintä , luottamaan itseeni. Kun aloitin tavoitteellisen harjoittelun ja olin päässyt loppuaikaan 58.02, tiesin että olen sellaisen matkan kyydissä mitä on mielenkiintoista jatkaa. On jännää hakea omia rajoja ja pystyä jatkamaan vaikka luulee voimien loppuvan seuraavaan askeleeseen. 

PR 53.59

Tiesin että 54 menee rikki. En ihan uskonut että juoksen sen treenikymppinä ja oletin sen jotenkin tapahtuvan vasta ehkä syksyllä. Oli kuitenkin kiva kutina lähteä sitä  salaa tavoittelemaan reittiennätyksen rinnalla. Ja mitä sitten, no ei kun jatkamaan. Harjoittelemaan ja urheilemaan. 

        Kilpailun jälkeen istuin pitkään muiden juoksijoiden ja talkoolaisten  kanssa järjestäjän tarjoamalla keittolounaalla. Siinä juteltiin taustoista ja juoksun merkityksestä. Mukana oli entisiä kilpaurheilijoita, nuorempaa ja vanhempaa juoksijaa.  Ei luovuta juoksusta ei ja niin kauan jatketaan kun kroppa antaa jatkaa. Urheilu tekee onnelliseksi, niin minä ajattelin. 

Laulun sanoin... "I wanna run to the end of the world, just to see if it´s possible. I don´t care what I`ve been told. I wanna run to the end of the world..."

...Lennä lennä Kesäkerttu... lennä .. run to the end of the world... 🐞