Juoksuretki Frugårdiin ....🐞

 

                    Meinasin aloittaa ratsastusretki... ei vaan, kyseessä oli sunnuntai päivän kesäinen juoksuretki Hedda Nooran museokahvilaan Mäntsälään. Olin alkukesästä lukenut Enni Mustosen kirjoittaman teoksen Rouvankartanon tarinoita sarjan ensimmäisen osan - Kasvattitytär. Kirjaa lukiessani innostuin Hedda Nooran ratsastusreitistä  kohti Frugårdia. Tosin en lähtenyt juoksemaan tuota ratsastusreittiä vaan parin kympin lenkin kotoa museokahvilaan. 

           Olin odottanut harjoitusohjelmasta sopivaa treeniä jonka voisin toteuttaa tuolla reitillä ja koska tälle sunnuntaille oli suunniteltu kevyt 20 km ja sain järjestettyä kyydin takaisin kotiin olin valmis matkaan. Pakkasin juoksuliiviin litran verran urheilujuomaa, puoli litraa vettä. Energia geelit oli loppu joten päätin ottaa hedelmäirtareita kun marmeladiakaan ei ollut.  Kotoa matkaa Frugårdiin oli noin 23-24 km mutta juoksuun lähdin siinä kohdassa että treenille tulisi matkaa noin 20-21 km. Sää oli aurinkoinen ja puolipilvinen. Tiesin että aukealla tulee olemaan kuuma. Otin myös koiran vyölle mukaan ja ajattelin että katsotaan kuinka pitkään Naava voi juosta. 

Reitti valinta olisi voinut kokonaisuudessa olla vähän kauniimpikin mutta ajattelin vähän nopeuttaa reissua ja juoksin alku osuuden 25-tietä Ohkolan liittymään. Hanko-Hyvinkääntiellä juostessa ei ollut erityisen mukava juosta mutta ajattelin ettei siinä tarvitse montaa kilometriä juosta kun jo pääsee rauhallisemmalle osuudelle. 

Ohkolaan juostessani ihailin ihanaa vanhaa maalaismaisemaan. Vilja kypsyi ja kaikkialla oli niin äärettömän kaunista. Kun nuuskuttelin tuulista ilmaa, palasin muistoissani lapsuuden kesiin Pertunmaalle. Tuttu vanhan tuoksu muistutti mieleeni hetket kun makasin heinäkuorman päällä matkalla ladolle. Kura lenteli traktorin renkaista ja toivoin että olisin voinut killua siellä kasan päällä vaikka kuinka ja kauan. 

Ohkolan suoralla aurinko paahtoi ja join juomani aina kahdenkymmenen minuutin välein. Neljä hedelmäirtaria otin lennossa aina viiden kilometrin välein, aivan kuin olisin ottanut geelitkin. Tämä evästys toimi hyvin paahteisessa päivässä ja kyllä taisin ääneen toivoa että pilvi ajautuisi edes hetkeksi auringon eteen. Kerran tuli lyhyt  vesikuuro mutta pisarat satoivat niin harvaan ettei niistä monikaan osunut kohdalleni. 

      Ohkolaan saakka juoksin asfaltilla mutta sitten alkoi sorapätkät ja tuli välillä vähän varjoakin. Reitille osui metsäpätkää ja välillä viileä tuuli puhalteli kivasti. Tämän juoksuni otin tosiaan enemmän retkenä kuin treeninä. Annoin itseni välillä ihailla maisemia ja pysähdellä matkalla. Ja katsoinhan loppu osuuksilla karttaakin. Seurasin koko ajan miten Naava jaksaa. Vaikka juotin sitä välillä, yritti se hakea ojasta vettä mutta kuivaahan siellä vain oli. Annan koiran aina juosta kun se halulla ravaa edessä mutta kun se alkaa jätättää on sille siinä aina syynsä. Nyt oli valjas hangannut kainaloa ja soitin sille sitten kyydin. Vetovaljailla ei tuota ongelmaa olisi tullut mutta niin tein virheen valjaiden kanssa. Hetken päästä olisi kainalo ollut verillä jos olisin jatkanut. Tyytyväisenä se hyppäsi autoon ja minä jatkoin kohti Frugårdia. 

           Oli jännää huomata etten kaivannut musiikkia korvilleni lainkaan vaikka lähes aina teen treenin musat korvilla. Kuuntelin vain kaikkea ympärillä olevaa ja kun oli outo juoksureitti, matka taittui ihan hujauksessa kun koko ajan tuli vastaan uutta katseltavaa. Oli jännää miettiä miten pitkään aina yhtä tienpätkää juostaan ennen seuraavaa käännöstä. Suurin piirtein toki tiesin. Missä kohtaa pitäisi tulla 10 km ja missä 15km. Niin sitä mentiin. 

             Juostessani taas mietin kaikenlaista. Palasin Kasvattitytär teoksen tarinaan ja katselin vanhoja rakennuksia matkan varrella ja mietin millaista elämää ne ovat nähneet. Ajattelin miten kivaa on lähteä juoksemaan uusiin paikkoihin ja mitä kaikkea kivaa sitä näkeekään. Jotenkin tuntuu ettei autolla ajaessa edes pysty kiinnittämään huomiota sellaisiin asioihin mitä juostessani koin. 

Oli aivan kuin olisin juossut maaliin kun pysäytin kellon Frugårdin maisemissa. Olin aivan yhtä täpinöissäni, hengitin syvään ja huokaisin pitkään, ihailin näkemääni. Tänne siis nuori Hedda Noora lähetettiin emännöimään kun emäntäpiika oli sairastunut. Muistelin hänen ratsastusreittiään ja kuulin kavion kopseen, haistoin nahkaisen satulalaukun tuoksun ja eläydyin tuohon tarinaan kylmät väreet kehossani. 

Sisällä museokahvilassa tapasin Kirsti Mannisen jonka omistuskirjoitus kruunasi retkeni. 

Tällä juoksuretkellä irtauduin arjesta ihan täysin. Unohdin aivan kaiken, en miettinyt kelloa, en viikon päivää. Ajattelin vain koko ajan retkeä ja reittiäni. Mitä vastaan tulisi, miltä näyttäisi Frugårdissa. Myös harjoitusviikko sai päätöksensä. Tunsin miten eilinen vetotreeni tuntui kropassa mutta silti oli ihan mukavan ponnekasta rauhallista juoksua. Yritin toki keskittyä myös siihen että vauhti pysyy niin rauhallisena että voidaan oikeasti puhua peruskestävyysharjoittelusta. Matkaa retkelle kertyi 21,36 km ja aikaa siihen kului 2 h 27 min. Keskisyke pysyi hyvin 136 vaikka pitkät ja loivat nousut auringon paahteessa nostivat toki sykettäkin. Perillä istuin pitkään kahvilassa ja katselin kaikkea ympärillä olevaa.  Retki oli onnistunut ja sai miettimään uutta seuraavaa, miten kivaa on lähteä juosten katselemaan jotain sellaista jota ei ennen ole nähnyt. Juoksu ottaa mukaan ja vie sinne minne haluan. 

...Lennä lennä Kesäkerttu ... lennä historian havinasta huomisen uuden päivän aamuun....🐞