Viikko sitten jouduin pohtimaan itseäni, valintojani, pysähtymään ajattelemaan...maltanko...jaksanko. Voinko enää koskaan tehdä sitä mitä minä suoraan sanottuna rakastan. Entä jos en voi.
Oikea takareisi revähti viikko sitten lauantaina ja vamman sattuessa luulin että kyse oli vielä paljon vakavammasta. Ensimmäinen ajatus joka mieleeni tuli... pystynköhän enää koskaan juoksemaan. Olen tehnyt itselleni selväksi että se päivä tulee vielä, halusit tai et. Siksi olenkin nauttinut lenkeistäni jotka olen saanut tehdä ja nauttinut seuraavien päivien tekemättömistäkin. On aika hassua kiihkeästi odottaa huomista joka vie mut juoksemaan.
Jos näin kuitenkin käy, hyväksyn sen. Juoksu ei ole mulle pakkomielle vaikka niin joku joskus on luullutkin. Se on mulle paljon enemmän. Ei ole kyse vain treenaamisesta ja kisoissa käynnistä tai hienoista hetkistä muiden saman henkisten kanssa. Se on mulle vapautta, se vie mut aina johonkin uuteen ja antaa mulle onnen ja on vaan asia jota haluan kiihkeästi tehdä. En siksi että halua juosta lujempaa, kauemmin tai pidemmälle.
Tämä saa minut muistelemaan Haile Gebrselassien sanoja kirjasta Aki Hintsa Voittamisen Anatomia ...
jos en juokse, en ole se, joka omasta mielestäni olen:juokseva mies
Kyllä minussa varmasti jotain muuttuisi jos en enää pystyisi juoksemaan. Olisinko katkera, en kai, kaipaisin vaan hirveästi. Kaikista harrastamistani lajeista ei mikään muu ole antanut mulle sitä tunnetta minkä juoksu antaa, ei edes tanssi. Niin se vain on.
Tiedän että olen vähän jääräpää ja teen asiat niinkuin haluan eikä luovuttaminen meinaa oikein koskaan olla vaihtoehto jos läpi pääsy suinkin vain on realistisen mahdollinen.
Hoidin vammani alkuun ensimmäiset neljä päivää tulehduskipulääkkeellä, kylmähoidolla, levolla, pienen pienellä lihaksen aktivoinnilla ja ravinnolla. Ravintoon lisäsin vähän enemmän proteiinia kuin mitä normaalisti söisin.
Lepo oli tärkein juttu, toki kävin normaalisti töissä mutta muuten annoin lihaksen levätä ja parantua.
Tein alkupäivinä pienen pientä jalottelua, aktivoin lihasta varovasti pieniä hetkiä kerrallaan.
Kävelyn sujuessa normaalisti, tein pari hypähtelyä, kannatin painoa kevysti jalalta toiselle,myöhemmin polven koukistusta vatsalla maaten muutamia kertoja. Kuuntelin kehoa ja noudatin lääkäriltä saamaani ohjetta.
Viidentenä päivänä vammasta tein pienen harjoitteen kävely-hölkkää vaihdellen. Parin askeleen hölkkä vaihtui kävelyyn, puolen tunnin tunnustelun jälkeen tuntui ihan hyvältä.
Tämän jälkeen tein harjoitusohjelman mukaisen tunnin mittaisen voimaharjoitteen, koko ajan kroppaa kuunnellen ja kaikki juuri sen ehdoilla. Tein kaikki ohjelman mukaiset liikkeet, osasta jätin painot pois ja käytin ainoastaan vartalon painoa. Treenin jälkeen jalka tuntui paljon paremmalta ja sen päälle kunnolla lepoa.
Kävin töissä ja muuten vaan jalottelin parin päivän ajan. Pientä lihaksen aktivointia muutamilla pikkuhyppelyillä. Tulehduskipulääke kuuri jatkui ja niin kylmähoitokin.
Olin reväyttänyt tuon saman kohdan nuoruudessani tanssitunnilla, silloin palattiin muutaman lepopäivän jälkeen pian liikkumaan niin kuin se kivun salliessa oli mahdollista ja nukuttiin polvi kainalossa. Niin tein nytkin.
Viikko vammasta tein hyvän alkulämmittelyn ja hypähtelin hyppynarua. Ajattelin nyt hölkätä vähän ja vaihtaa kävelylle heti siltä tuntuessa.
Hölkkä tuntui hyvältä, kroppa ja jalka vahvemmalta. Otin lyhyttä varovaista askelta samalla assusuoralla jossa olin kaatunutkin. Huomasin miten valtavan hyvä vaikutus on ollut jo entuudestaan tehdyllä voimaharjottelulla. Juoksuasento pysyi hyvänä ja askel mukavasti lantion alla. Heti kun tuntui väsymystä lihaksessa tai kipua, kävelin.
Kolmen kilometrin jälkeen hölkkään tuli mukaan juoksuaskeltakin ja tarvittaessa hölläsin.
Juoksu ei ole niitä suositeltavampia kuntoutusmuotoja mutta ei kiellettykään, kipu on ratkaiseva. Eikä mun olisi edes ollut pakko juosta mutta juoksin kuitenkin.
Treenin jälkeen tuntui että liike oli tehnyt hyvää. Jalka on usein kivuton mutta vaihtelee myös tylpän jomotuksen kanssa. Nyt taas lepoa.
Uskon että pikku hiljaa liikkeelle lähtö jo tässä vaiheessa on parempi vaihtoehto kuin se että odotan täysin kivutonta aikaa.
Sain myös itseluottamusta ja voi wau sitä ihanaa vapauden tunnetta minkä juoksu mulle antaa.
Kyllä minä maltan, sillä haluan intohimoisesti vielä jatkaa. En hautaa unelmiani, ehkä juuri se saa malttamaan.
Tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan muutakin kuin vain yksittäisen treenin suorittamista tai oman tason testaamista, vaikka nehän ne juuri niitä waujuttuja ovatkin.
Äkkiäkaikkitännemullenytjaheti joutuu nyt vähän himmaamaan. Ottamaan pari askelta taakse päin ja sitten vasta jatkamaan.
Mulla on yksi asia jonka aion ja haluan saavuttaa jos se vain teoreettisesti on suinkin mahdollista ja tässä hetkessä vaihtoehto ei ole luovuttaa.
Harjoitusohjelmaa on nyt kevennetty. Mikäli jalan paraneminen etenee, pyrin tekemään treenit niin kuin ne on mulle suunniteltu. Jos pitää höllätä niin sitten höllätään. Olen tyytyväinen kuluneeseen viikkoon vaikka ensimmäiset päivät tuntuivatkin tuskallisen pitkiltä. Nautin kuitenkin levosta ja luin kirjoja. Mielikuvissani juoksin menneitä juoksujani aina uudestaan ja uudestaan, näin muistoistani miten ensimmäinen maratonini päättyy maaliin Forssan Suvi-illassa.
.... Lennä lennä Kesäkerttu... älä luovuta... vielä on mahdollista tavoitteet saavuttaa... 🐞
Kommentit