Kolme viikkoa sitten tapahtunut takareiden revähdys pohdituttaa edelleen ja sitä miettii asioiden merkitystä omaan itseen. Ajatella miten hassua, miettiessäni pystynkö enää koskaan juoksemaan, ensimmäinen ajatus oli... mulla ei ole enää mitään.
Niin juuri, eikö olekin naurettavaa mutta niin sitä vaan voi kokea. Ehkä se on ensi järkytys jonka jälkeen vasta osaa pysähtyä ajattelemaan ja lopputulos oli se, etten vain halua vielä muuttua, anna sen muutoksen tulla vasta joskus myöhemmin, ei ihan vielä, tahtoisin vielä edes hetken juosta ja nauttia siitä mitä juoksu minulle merkitsee, myöhemmin sitten, joohan?
Minä sain juosta.
Vietin loma viikkoa ja siihen laaditut suunnitelmat hieman muuttuivat tapahtuneen vuoksi. Olin suunnitellut ennen tapaturmaa että lomalla kävisin yhtenä päivänä juoksemassa Hesassa vanhat asuin alueeni, kävisin muistelemassa miten tyttäreni kanssa käveltiin jäänmurtajille ja minä luin niiden hassuja nimiä ääneen.
En uskaltanut lähteä matkaan, en yhtään tietänyt miten jalka sen kestäisi, toipuminen on kuitenkin vasta alkupuolella.
Harjoitusta oli vamman vuoksi kevennetty ja tein treenit koko ajan itseäni kuunnellen ja totesin että miten sitä vaan kaipaa tiettyä treenin rytmiä ja haluaa olla siinä mukana. Ajatus salaisesta tavoitteesta saa haluamaan vielä vähän lisää. Vielä en aio siitä luopua.
Nopeusvoima harjoitteet tein hieman soveltan sillä äkkinäisiä ja repiviä liikkeitä piti välttää, tasainen suoritus oli hyvä. Hain kimmoisuutta ja lämmittelyjen jälkeen hypin narulla ylämäkeen, ponnistus teki ihan hyvää ja toi samalla varmuutta, kun lihas lämpeni, sen oli parempi. Muut harjoitteet teinkin sitten ihan ohjelman mukaan ja myöhemmin samana päivänä tein kevyen kasin tasavauhtisen lenkin. Juoksu tuntui hyvinkin kevyeltä.
Keskiviikkona juoksin kevyen kympin hiljaa tunnustellen ja kuunnellen eilisen päivän tuntemuksia ja totesin että maltillinen harjoittelu tekee hyvää.
Toki olisin voinut palata harjoitteluun ilman juoksuakin, pyöräilyn tai jonkin muun kautta mutta tätä minä halusin kokeilla.
Tein hyvät lämmittelyt ennen juoksua ja samoin veryttelyn, kevyen venyttelyn ja rullaukset sekä lonkkaa avaavat liikkeet.
Olin heti vamman satuttua tehnyt jalottelua musan tahtiin, vaihdoin tanssitunnilta tuttuun jazzkävelyyn rytmiä ja aktivoin lihaksia enemmän kuin kävelyyn ja ehkä siksi oli helppo melko pian saada askel myös ilmaan. Teen jazzkävelyä edelleen, se hieman venyttää takareittä ja antaa siihen enemmän työntöä kuin tavallinen kävely.
Torstain punttipäivän toteutin melkein ohjelman mukaan. Maastaveto ihan pienellä painolla ja yhdelle jalalle tarkoitetun selän ojennuksen tein molemmin jaloin. Hyvää palauttavaa juoksulle. Myöhemmin kevyttä venyttelyä ja lonkan avausta
Perjantaina saapuivat Asicsin dsTrainerit ja voi wau miten hirveä palo tuli juoksemaan. Kenkä sujahti kuin sukka jalkaan. Jalka istui hyvin ja siinä samalla laskin mielessäni, kuinkahan monet trainerit mulla onkaan ollut, aika monet, mut nää on kyllä hienoimmat.
Treenissä pääsin jo vauhdin nostoon, en ihan coast to coast mutta parin minuutin palautuksella kuitenkin hieman kiihtyvämpään ja tunne oli aivan huippu. Hymyilin juostessani, saattaa olla että tuli kyynelkin, askel rullassi taas hyvin lantion alla ja kiitin kimmoisat kenkäni. Ds Trainer oli ketterä ja varma. Tunsin hyvin alustani, olisi tehnyt mieli lisätä vauhtiakin mutta sitten himmailin. Ei oteta takapakkia. Mennään nyt vain näin ja nautitaan, hidastetaan, jäähdytellään treeni päätökseen. Toiste sitten vähän lisää, eikö niin.
Revehdyksestä toipuminen oli siltä osin vielä alkumetreillä että liikkumaan ja treenaamaan pystyi mutta koko ajan piti kuullostella tuntemuksia. Luotin taas jalkaan paremmin ja sai olla tarkkana ettei sen varjolla ala yrittämään liikaa. Jos tuntui kipua tai epämielyttävää tuntemusta, lopetin liikkeen ja juostessa siirryin kävelemään. Venyttelyissä olin tarkkana, vähän ja kevyesti, edelleen nukuin polvi kainalossa.
Levossa ei epämiellyttävää tuntemusta ollut lainkaan, tiesin että tästä on hyvä jatkaa. Rauhassa nyt vaan ja maltilla.
Lauantai oli lepopäivä ja malttamattomana odotin seuraavan päivän puolipitkistä joka samalla päättäisi toukokuun treenit. Aivan hassua, odottaa että pääsee juoksemaan, illalla jo tsekkailin varusteeni, dsTrainerit lähtövalmiina, nauhat auki, odottamassa juoksijaa. Juoksija menee vielä äkkiä nukkumaan, odottamaan aamua.
Lähdin matkaan kevysti hölkkäillen. Musat korviin soimaan. En odota mitään, mennään vaan hiljaa ja nautitaan. Askel rullaa ja ajattelen Haruki Murakamin sanoja kirjasta ; Mistä puhun kun puhun juoksemisesta....
Aurinko oli kirkkaampi ja kesä lähellä. Kaksi kilsaa takana, vielä kolmetoista jäljellä. Pystynkö sen juoksemaan, tiedä häntä, katsotaan.
Puolipitkis taittui loppukevään sunnuntaissa. Oli ihanaa nähdä miten paljon ihmisiä oli liikkeellä, pyöräilijöitä tuli vastaan paljonkin, rullasuksihiihtäjä tervehti.
Siinä vaiheessa kun toukokuun treenit starttasi, olin paremmassa kunnossa kuin koskaan, sitten revähti ja notkahdin. Jouduin keräämään tahdonvoimani, malttamaan malttamattomuuteni, uskomaan itseeni. Henkinen isku melkein lannisti.
Tämän päivän jälkeen totesin että vielä minä juoksinkin. Mennään kesää kohti kuitenkin, vielä yksi päivä ja sitten on virallisesti kesä. Ihanaa miten saa nauttia valosta ja tuosta kaikesta vihreydestä ja tuoksuistakin. Huomenna on lepopäivä ja sitten minä juoksen taas. Joudun jonkin verran mäkeäkin kipuamaan sillä muuten en voi salaista tavoitettani saavuttaa.
.... Lennä lennä Kesäkerttu... kohti kesää kuitenkin.... 🐞
Kommentit