Viime viikon lauantai heräili aurinkoisena ja hieman kirpakkana. Kevät esitteli itseään ja tarjosi vapaapäiväläiselle valoa, aavistuksen kesän tuoksuakin, tuuli kävi puiden oksilla ja antoi niihin hieman pohjoisen viileyttä.
Treeniohjelmassa oli alkuun ja loppuun 2km verkat ja väliin 6x2min vedot. Laskin ajassa treenin kulun ja mietin muuta lauantain päivän ohjelmaa. Teen siis treenin alta pois ja sitten muut hommat. Vähän oli vaikea arvioida vaatetusta ja päädyin shortseihin ja pitkähihaiseen juoksupaitaan. Olin päättänyt tehdä vedot lähellä kotia suoralla asfaltin pätkällä.
Otin kellon latauksesta, musat korviin soimaan ja pikkuvuorohyppelyt hymyillen. Painoin kellon nappia ja treeni lähti käyntiin. Olin kuitenkin ottanut vain muutaman juoksuaskeleen kun huomasin ettei kello käy. Pysähdyin ja räpläilin kellon nappeja, mitään ei tapahtunut.
Vantage M oli ollut mulla reilun kaks vuotta, toiminut aina moitteettomasti. Muistin että olin pudottanut sen pari päivää aikaisemmin kaakelilaattialle, ihan kuin sisällä olisi helissyt.
Kävelin takaisin kotiin tuon lyhyen pätkän, huomasin miten viileä ilma olikaan kun tuuli puhalsi taas sieltä ja täältä. Kävin hakemassa vanhan kelloni V800. Hyvä kuin mikä mutta mun ranteeseen ihan hirveen iso. Treeni jatkui ja kello toimi hyvin, halusin tallentaa tekemäni. Tosin koskaan treenini ei siirtynyt Flow-sovellukseen vaikka puhelimen ja kellon pariksi liitinkin. Xxl toimitti mulle viikolla uuden kellon nopeesti.
Alkuverkka sujui nautiskellen musasta ja juoksusta, mietiskelin päivän kulkua ja katselin joutsenten lentoa joen yllä...voi wau miten kauniita noi on.
Juoksin kolmatta vetoa, kaksi aiempaa oli sujunut hyvin, hapotti ja mietin; tän jälkeen enää kolme, tykkäsin ja nautin. Melkein kolmannen vedon lopulla havahduin pyöräilijöihin, samassa muutin hieman juoksulinjaani, ihan pieni alas viettävä tienmutkan alku. Jalka osui asfaltin halkeamaan, takareiden keskiosassa pieni Naps ja jalka petti alta. Napsahdus ei tehnyt kipeää mutta sen jälkeen sitten sattuikin.
Makasin mahallani assun pinnassa, kädet ja jalat levällään. Ihme ettei otsa tärähtänyt maahan. Ensimmäinen asia joka tuli mieleeni... älä nouse...liikkuuko jalat, liikkuuko kädet, onko ranteet poikki. Onneksi pyöräilysormikkaat suojasivat käteni.
Olen hoitanut parikymmentä vuotta ortopedisia- ja traumapotilaita, noutanut ambulanssilla pyörällä ojaan ajaneita. Siinä hetkessä nopeasti kokemuksia kertasin.
Pyöräilijät palasivat; sattuiko?pärjäätkö?tarvitko apua?... Ei sattunut, kaikki ok, pikku kops vaan. Heh heh ja yritin nauraan. Jatkoivat matkaa.
Sattui ihan vietävästi, miksen voinut sanoa ja pyytää apua. En tiedä, niin se vaan meni. Istuin vielä assun pinnalla, soittaisko apua, mun on pakko mennä lääkäriin. Ei, en mä ehdi, pakko päästä rokotukseen se on puol kolme. Mä meen sieltä sitten lääkäriin.
Nousin rauhassa ylös, kellon sammutin. Oli ihan hirveän kylmä. Jalat kantoivat, otin hitaita askelia, takareisi tuntui juuri samalta kuin se oli kuusitoista vuotiaana revähtänyt tanssitunnilla. Katsoin eteeni, asfaltti oli mustempaa kuin koskaan aiemmin. Onneksi ei ollut enää pitkä matka. Veri valui polvesta, ajattelin että antaa valua vaan, mielummin pöpöt veren mukana ulos kun haavojen pintaan.
Pikaisesti suihkuun, rokotus on tunnin päästä. Kylmyys katosi hiljalleen, harmitus kiersi ajatukseni, vähällä selvisit. Onni oli matkassa. Kaikki on hyvin, kaikki on ihan äärettömän hyvin. Suihkutin pitkään kirvelevää polveani. Haavanpuhdistusaineet ja laastarit pyörivät pitkin vessan lattiaa. Kaikki vaan pikkulaastareita, eiks vois olla edes yhtä isoa tai kunnon taitosta. Enää ei veri valunut, nypin pieniä kiviä ihon alta pinseteillä, kulmakarvojen siistimiseen tarkoitetuilla. Ajattelin, voikun olis kunnon välineet.
Otin Naprometinin ja laitoin kylmäpakkauksen toistamiseen reiteni alle ja istuin odottamaan. Haavat oli sidottu, ranteet mustelmilla, molemmat polvet ja niin myös vatsakin. Kipu alkoi pikkuhiljaa helpottamaan mutta jatkui tylppänä jomotuksena, aaltoili jotenkin.
Lähdin käymään rokotuksessa, vähän oli hankalaa nostaa revähtänyttä jalkaa autoon mutta nousi kuitenkin. Matka ei onneksi ollut pitkä ja perille tulessa ilmoittauduin pieni kiihtymys sisälläni. Varmuudeksi otin kaiteesta kiinni kun kipusin neljä rapun askelmaa ylöspäin ja henkilökorttini ojensin.
Rokotusreissulla juttelin niitä näitä jonottajien kanssa, naurettiinkin ja jo melkein unohdin jalkani. Kotimatkalla ajattelin että no jatketaan näin. En nyt lähde lääkäriin, menen maanantaina. Jatkoin haava- ja kylmähoitoja.
Sunnuntaina tutkiskelin vammaani. Tein pienen pientä lihaksen aktivointia, söin Naprometinia ja jatkoin kylmähoidolla. Jalottelin, tein pari pikkuvuorohyppelyä, kyykkäsin kevyesti ja helpotuin. Jalkaa jomotti, haavoja särki mutta kaikki toimivat kuitenkin. Kaikki on hyvin, ihan äärettömän hyvin.
Maanantaina kerroin tapaturmani ja ortopedi tutki vammani. Mitään ei ollut irronnut luusta, istuinkyhmystä, sitä ehkä eniten pelkäsin. Luotan kliiniseen tutkimukseen ja olin siitä kiitollinen.
Miten ihmeessä onkin heti mielessä, voinko treenata? Kevyesti kuitenkin.
Olin kiitollinen miten vähällä selvisin. Aikansa vie että paranee, vie minkä vie, tuskin koskaan on ihan ennallaan heikko kohta, sieltä se muistuttelee; miten piruettien pyörteistä nautit ja juoksuun silmittömästi vanhoilla päivilläsi rakastuit.
Usko pois, autokin vanhenee, korjaamo ei siitä koskaan uutta tee. Hyvin toimii ja vielä kulkeekin, ehkä talla pohjassa tuhatta ja sataa ympäri kilparataa.
Kilometrejä on mittarissani mutta en vielä loppuun ajettu kai. Kesärenkaat uusittu ja tänään niillä pikkusen kurvailin. Otin varovaiset askeleet ja tunnustelin. Hymy nousi kasvoille, niin kyynelkin, tuuli oli lämmin, aurinko katseli... minä hölkkäsin, ihan vain vähän ja hiljaakin...hetken juoksin juoksuaskeleenkin... ihan vain pikkuisen...
.... Lennä lennä Kesäkerttu... kaikki on hyvin...ihan äärettömän hyvin.... 🐞
Kommentit