Miten ihmeen nopeasti lumi siten sulaakaan kun se sille päälle alkaa. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet kelien ja harjoittelun suhteen vaan niin haastavat. Kun katson ikkunasta ovat lumettomat aukot tämän päivän aikaan saannoksia. Eteneekö kevät näin ?Olin tosiaan ajatellut että toteutan näiden kahden viimeisen viikon treenit hiukan eri tavalla mitä lopputulos oli. Määrän lisäys teki sen että juosta piti (SAI) enemmän kuin edellisillä jaksoilla. Kovemmilla viikoilla mentiin lähelle seitsemääkymmentä juoksukilometriä, kävelyjen kera taisi kertyä ekalle vkolle n. 80 km ja nyt on edessä kevyt viikko ja siihen kertymää tulossa n. 33-35 km.
Nyt määriä on nostettu pikku hiljaa ja se on tapahtunut niin sopivalla tasolla etten suorituksesta sitä juurikaan huomaa. Kroppa jaksaa hyvin ja palautuminen tuntuu hyvältä. Toki treenit tuntuvat ja on ihanaa ottaa ansaittua lepopäivää vastaan. Loppujen lopuksi kuitenkin suurin asia missä tuon määrän lisäyksen huomaan, on ajan kulu. Harjoittelu vaatii arjesta hieman enemmän kuin aiemmin. No se sitten vain sovitetaan arkeen paremmin. Joistain asioista tingitään, unesta ja levosta ei missään nimessä. Teen vain arkiaskareeni ehkä hieman tarmokkaammin ja tartun asioihin. Jos ennen päivän päätteeksi istuin tuoliini ja luin tunnin, nyt käytin siihen aikaa 45 minuuttia. Aika pienistä kaikki on loppujen lopuksi kiinni.
Viimeisen kahden viikon pitkät lenkit olivat pituudeltaan 30 km mittaisia. Olin jo kauan aikaa sitten suunnitellut että nämä harjoitukset tekisin ulkoradalla. Loskat, jääkoppurat ja lumet eivät vaan tuntuneet millään loppuvan. Viime viikon tiistaina kirosin ääneen ja voi miten lopen kyllästynyt olin talvituiskuihin.... tuiskuihinko.... talvimyräkkään, takatalvimyräkkään keväällä, huhtikuussa. Laitoin epätoivoisen kysymyksen Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 facebook-ryhmään ; pääseekö missään ulkoradalla juoksemaan.... ilman lunta. Ei ainuttakaan vastausta. No tiesinhän minä sen tottakai.
Viimeisen pitkän lenkin juoksin juoksumatolla sunnuntaina, 30 km. Se onkin sitten pisin matka mitä matolla olen juossut. Ja hah mikä ihmeen älyn väläys siinä juostessa sitten kävikään. Mitähän jos joskus juoksisi ultran matolla. Joo se vois olla aikast wau. Onhan se nytkin. Hieman sitä joutuu pään kanssa juoksemaan. Pää ohjaa menoani niin virkeänä kuin väsyneenäkin. Se että malttaa säilyttää tasaisen rauhallisuuden ja keskittyy vain tekemiseen vaatii minulta omat juttunsa. Vaikka olenkin malttamaton, niin juoksusuorituksessa on ihan parasta mitä pidempi matka, sen parempi. En oikein tiedä mistä se johtuu. Vaikka alku kilometrien kohdalla tuntuisikin epätoivoiselta niin silti sitä on jo heti alusta lähtenyt nauttimaan. Mutta minä jaksotan juoksut omassa päässäni. Rakennan näkymättömät etapit joita matkan aikana halua noudattaa. Ja loppujen lopuksi etenkin mattojuoksussa aika kuluu hurjaa vauhtia kun näitä näkymättömiä etappeja kohti sitten etenen. Muistan miten ensimmäinen mattokymppi tuntui pitkältä matkalta mutta ei tuo kolmekymppiäkään mikään pitkä sitten kuitenkaan ollut.
Kertaan tähän vielä aiemmin kertomaani. Näkyvät etappini ovat tuossa yllä olevassa kuvassa. Ne rytmittävät juoksuani minulle sopivalla tavalla. Juomahörpyt joko vettä tai urheilujuomaa 20 minuutin välein. Geelit otin 5 kilometrin välein. Uskon sen riittävän lyhyemmällä ultralla mutta ajallisesti/ matkallisesti pidemmällä tuota väliä pitää kyllä tihentää puoleen tuntiin. Näkymätön voi olla esimerkiksi tavoite 4.5 km ja siitä sitten taas oma etappinsa jne.
Matkaa taittaessa pyrin unohtamaan jatkuvan kellon kyttäyksen sillä silloin tekemisestä loppuu nautinto. Toki tarkastelen kelloakin mutta etenen hyvin pitkällä ajallisella tuntemuksella ja tämä osuu usein aivan nappiin. Joskus olen innoissani ja ajatuksissani saattanut josta "ohi" jos nyt matolla juostessa ohi voi juosta. No juurihan puhuin etapeista, silloin olen juossut etappini ohi.
Eilen kun päätin kolmekymppiäni tuli jotenkin jännä fiilis. Olin siinä seurannut mattojuoksujeni aikana Yle Areenalta sarjaa Mustat ja Punaiset Vuodet. Sarja kertoo työläisperheen elämästä Tampereen Pispalassa vuosina 1932 - 1973. Matkaan Jokisen perheen kasvun ja elämän mukana aina kieltolain päättymisestä, sodan sekä suomalaisen yhteiskunnan muutoksen kokeman , yhden elämänkaaren mittaiseen päätökseen. Niin, siellä minä juoksentelin, pääosin Pispalassa niiden näkymättömien etappieni kanssa.
On jännää huomata miten kroppa tottuu tai toki on tässä kahden ja puolen vuoden aikana tottunut säännölliseen treenaamiseen. Mutta miten sitä näin kevyelläkin viikolla jotenkin vain olisi niin kovaa menossa. Saattaa toki vaikuttaa sekin että sairastelua oli edellisessä jaksossa. Tuntuu vähän samalta kuin töissä aina ajattelee että voi kun olisi vähän rauhallisempaa mutta silti on tottunut siihen jatkuvaan kiireeseen ja antaa vaan mennä mukana. Toisaaltaan ei osaa olettaa että tämä päivä olisi helpompi. Tavallaan se vaatii itseltä sen, että ottaa vastaan sen kevyemmän viikon eikä yritä yhtään vetää överiksi jollain verukkeella, etteikö se kuluttaisi kuitenkin. On hyvä maltaa ja saa maltaa, nyt voin lukea kirjaa vaikka sen kaksi tuntia.
Nyt olen vaan niin tyytyväinen että juoksumatto on pelastanut viimeiset harjoitukseni. Olen tehnyt henkistä valmistautumista seuraavaan kisaan. Asettanut niitä etappeja, miettinyt valmistautumiset ja kuvitellut kuntoni sillä hetkellä kun startti pamahtaa. Eikä mikään kuitenkaan ole varmaan ennen kuin taivallat sen välin ja maaliviiva ylittyy. Sekin on arvoitus pääseekö matkaan lainkaan. Jalkaterä on parantunut hyvin mutta tarkkana saan kuitenkin olla. Se että kaikki menee lopulta hyvin voi olla pienestä kiinni. Kivaa kuitenkin taas tähdätä johonkin ja janota sitä starttia, kaikkein parasta on kuitenkin harjoittelu kohti seuraavaa juoksua. Edellisen juostun kisan muisto leijailuttaa ajoittain ja se antaa valtavasti intoa tämän päivän harjoituksiin.
Jotenkin vain tuntuu ettei talvi ole ohi vieläkään. Haluaisi pukea kevyet vaatteet ylle ja juosta kuivalla alustalla saaden askeleen hyvin nousemaan. Säätiedotuksessa taas puhutaan sään muutoksesta, ensin pari päivää plus kymmentä ja sitten viilenee, satelee mutta mitä satelee se jää nähtäväksi. En ole oikeastaan koskaan aikaisemmin niin välittänyt säästä. Sitä on juostu kelillä kuin kelillä. Mutta ehkä tänä talvena, puhun siis tänä talvena kun tuntuu että huhtikuussakin on vielä talvi. Talvella ja keväällä on ollut niin paljon sitä vaihtelua. Talvella on ollut talvi ja kevät, keväällä kevät ja talvi. Jäätä, loskaa ja kuramössöä, hetkittäin kauniin valkoinen lumialusta. No kohta olen parissa kuukaudessa juossut matolla sen mitä ensimmäisenä vuotena yhteensä. Jotenkin haluan harjoittelusta muutakin ettei se mene vain mudassa tai loskassa rämpimiseen. Ehkä se oli aikaisemmin ookoo mutta nyt vain jotenkin haluaa juosta. Se on varmaan sitä kun into kasvaa nähdessään miten harjoittelu tuo tulosta ja oma juoksuvauhti paranee. Haluaa vaan joka päivä päästä taas kokeilemaan miten se juoksu kulkee, jaksanko samalla lailla kuin eilen vai kenties jopa paremmin. Olenko tullut omaan seinääni vai vieläkö kannattaa jatkaa. Antaako se minulle vielä paljon vai oliko kaikki tässä.
Nyt menen kevyen viikon verran eteen päin, nautin siitä että oli kelit mitä tahansa, ulkona on ihana valoisaa. Ei enää niin haittaa vaikka muu arkeni pistäisi juoksemaan vähän myöhemmin. Samaan aikaan kun joutsen pari ylittää joella, minä haistelen kevätillan ja haluan juosta ulkona.
.... Lennä lennä Kesäkerttu.... juoksumaton juurelta ultran mittaiselle matkalle.... 🐞
Kommentit