Kituviikot .... 🐞

 

                                 Minun kituviikkoni alkoivat oikeastaan jo viime viikon perjantaina kun Vuokatin määräviikko oli tullut päätökseensä ja Pete Parkkonen lauloi Vain Elämää ohjelmassa uuden sovituksen Meiju Suvaksen kappaleesta .... Pure Mua.... Muistan tunteen kun pakkasin tavaroitani  kotiin lähtöä varten ja tiesin että nyt sitten kevennellään pari viikkoa ennen Joensuu Night Run 12 h rataultra kisaa. Tuo versio kappaleesta sai minut   tanssimaan ja jatkoin tuota tanssia vielä seuraavana päivänä kotonakin.

                                

              Harjoittelu tuntui kuitenkin vielä täysipainoiselta kun kotiin palattuani juoksin kevyen 15 kilometrin lenkin kotimetsän läheisyydessä. Silloin olin vielä täysin kovan harjoittelun rytmissä ja itsetunto oli taivaissa. Mutta pikku hiljaa kun huomasi että harjoittelu kevenee ja tuleva kisa lähenee, tuli jotenkin ihmeellinen epävarmuuden tila. Aivan kuin olisin ollut kalliolla ja miettinyt, kykenenkö                    kuitenkaan laskeutumaan sieltä alas. Jäisinkö vain sinne katselemaan.  Selviäisinkö siten helpommalla enkä puhuisi siitä kenellekään, koskaan.        

        Tunteet ailahtelevat itsevarmuudesta epävarmuuteen, energisyydestä oman toiminnan taantumaan.     Tarkoittaa käytännössä sitä, että tiedän harjoitelleeni riittävästi ja uskon itseeni mutta selviäisinkö sittenkin helpommalla olemalla osallistumatta kisaan lainkaan, johon kuitenkin haluan ihana valtavasti.         

     

                      Hyvinkään Juoksijoiden keskiviikkoisella yhteyslenkin reitillä  aloin jo tekemään valmistelevaa ajattelutyötä. Olin tällä kertaa vauhtiryhmän 7 min /km ainut juoksija mutta jäin  tekemään siihen oman juoksuni enkä lähtenyt nopeimpien matkaan sillä tämä oli harjoituksena treeniohjelmassani. Ja teki hyvää määräviikon jälkeen palautella rauhallisella vauhdilla. 

                   

                  Rauhallisella vauhdilla juostessani tein päässäni muistilistaa niistä varusteista ja asioista joita pitää tulevan kisan vuoksi vielä hoitaa. Ja mitä otan mukaan. Taas sitä hermoja raastavaa, erityisesti minulle joka olen malttamaton odottamaan, oli siitä huolimatta odotettava. Puolitoista viikkoa tulevan kisan starttiin. Muistilista päässäni, siirrän ne sitten vielä kotona paperille ja kun yksi asia tai varuste on hoidettu, viivaan sen yli omaan tapaani. 

                 Kituviikoilla ja erityisesti kituuttavalla kisan alusviikolla käyn tunnetiloissa aivan kuin Linnanmäen vuoristoradalla. Jälleen alkaa tuo sama möykky kasvamaan sisälläni joka vie ruokahaluni viikoksi. En tiedä mistä ihmeestä se johtuu. Aina sama ennen kisaa. Johtuuko se harjoittelun kevenemisestä vai onko se kuitenkin psykofyysinen ilmiö. Tiedostan sen hyvin ja yritän taistellakin vastaan. Jopa suuressa itsevarmuudessani luulin ettei se tällä kertaa pääsekään yllättämään minua. Olin väärässä. 

       Onneksi työ ja muu arki vievät ajatuksia muualle mutta silti siellä jossain alitajunnan alamaailmassa mietin miltä tuntuu seistä Joensuu Night Run startissa  muiden juoksijoiden kanssa. Miltä tuntuu kiertää rataa vielä aamuyön tunneilla ja pysynkö matkassa edes siihen saakka. Munaanko itseni vai voinko ehkä olla tyytyväisempi kuin odotinkaan. Sujuvatko valmistelut hyvin tai pääsenkö kisamatkalle lainkaan. Käykö niin kuin viime vuonna ja jälleen raastava vuosi on edessä odottaa seuraavaa. 

Niin, mistä näistä tietää. Olen kuitenkin rauhoittanut itseäni ja todennut, on vain kaksi vaihto ehtoa. Kyllä tai ei, hyvä tai paha, onnistunut tai epäonnistunut, iloinen tai surullinen..... vastaukseksi pohdinnoilleni. Joko kaikki menee sinua tyydyttävällä tavalla tai sitten joudut pettymään. Sellaista elämä on, eivätkä kaikki asiat mitä olet kisan eteen tehnyt yksinkertaisesti riitä tai sitten tulee joitain muita asioita mitkä ovat tavoitteesi tiellä. Joskus hypätään esteet onnistuneesti, joskus kolistellen ja silloin kun este putoaa niin voi däm. 

Onneksi kituviikoille sattuu kivaakin tekemistä. Se vie nopeasti taas ajassa eteenpäin. Yksi hetki juhlituttaa ja saa mielen iloitsemaan taas jostain hauskasta. 

         Olin neljättä kertaa mukana Nenäpäivä juoksussa. Hyvinkään Juoksijoita oli tällä kertaa kolmella eri viestiosuudella. Viestissä  juostiin kaikkiaan 200 km 24 tunnin aikana, Helsingistä Tampereen Tohloppiin.  Oma osuuteni oli Hyvinkään kirjasto aukiolta Rekkarastille, vähän vajaa kuusi kilometriä . Matkaan me lähdettiin torstai iltana klo 22.15. Osuus hujahti ihan hetkessä, oli  vaan niin kivaa rupatella kaikennäköistä ja juosta yhdessä.  

              Torstain juoksussa kyllä vähän määräviikko taisi painaa takana. Jalat oli alkuun aika lyijyä mutta aukesivat sitten puolen välin jälkeen. Oli hyvä että perjantaille oli suunniteltu lepopäivä. Olin vähän alamaissa kun juoksu ei kulkenutkaan enää niin hyvin ja  kaiken lisäksi yöunikin jäi lyhyeksi kun Nenäjuoksun  jälkeen ei saanut millään unta. 

         Ja siinä se taas nähtiin, ensin itsevarmuuden riemua ja heti alamaissa kun vähän tökkii. No vielä on kuitenkin harjoituksia jäljellä. Huomiselle yksi keskipitkä 15 km kevyt lenkki. Ensi viikolle  vähän mäkitreeniä ja hyvin kevyttä lyhyttä lenkkiä. Taistelua möykkyni kanssa siinä sivussa. 

           Yritän antaa sille vähän neniin ja näyttää miten nautin silloin kun treeni ja juoksu kulkee. Ja aina tulee niitä kausia kun menee hyvin tai huonosti. Hyvän kauden jälkeen joudun ehkä nöyrtymään huonoon ja huonon jälkeen riemuitsen hyvästä. Sitä se on. 

No kituutellaan sitten viimeinen viikko tuossa tunteiden myllerryksessä. Ja nautitaan siitä miten onnistunut valmistautuminen alla ainakin on. En tiedä olisinko voinut tehdä jotain enemmän tai paremmin ja olisiko edes ollut tarve. Minä lähden matkaan minun näköisen juoksuni kanssa. Annan sen viedä minut sellaiselle rataultralle kuin se haluaa ja katsotaan sitten miten se minua vie.                          Vielä  seitsemän yötä ja näiden jälkeen kahdeksas juostaan ja valvotaan. Toivon niin. 

...Lennä lennä Kesäkerttu.... lennä tunnemyrskyistäsi rataultran starttiin....🐞