Sellainen Liikkuja....🐞

      Olen ollut elämän mittainen liikkuja. IG Seuraajiltani saamani kysymykset saivat minut pohtimaan oman liikkujani tarinan. Ja kuten blogini esittelyssä olenkin kertonut miten vinguin isääni jäädyttämään luistinradan kotipihalle, on se varmasti ensimmäisiä intohimojani liikuntaan. 

Raija, Minä ja Peggy

     Alkuun kermakakkuhattu heilahti piruetin tahtiin ja voi wau miten kivaa oli myöhemmin sirklata illan pimeydessä, tähtitaivaan alla ja jalassa oli kunnon kaunarit, oli jo valssihyppyjen aika. 

Kotipiha oli talvi- ja kesäurheiluareenani. Talvella ensimmäinen lumi sai minut kaivamaan sukset esille.          Sahasin samoja suksen jälkiä niin kauan että pihaa ympäri kiersi upeat Olympia ladut.Keravanjoen jää kutsui myös hiihtämään, joskus eväät repussa sitä sellaista pitkää ja rauhallista. 

Kesällä pihalla oli pituus hyppy paikka, korkeushyppyteline ja nurmikolla juoksurata. Siellä tehtiin kärrynpyöriä ja painittiin. Pelattiin sulkista ja kaikki pihapelit purkkiksesta lähtien mahtuivat Arenalleni. Halusin olla urheilija.

     Kävi kuitenkin niin että tanssi astui elämääni kun olin yhdeksän vanha. Silloin alkoi ohjattu harjoittelu. Balettitunnit imaisivat minut mukaansa ja tanssi on ollut mukana joillain lailla tähän päivään saakka. Sisälläni elää pieni tanssija lopun elämää. 

     Ilmeeni kuvan liikuntatunnilla oli aivan sama kuin saman päivän illan baletissakin. Kunnioitin opettajaa ja yritin tehdä kaiken niin kuin opetettiin. Kolmen vuoden päästä tanssittiin kärkitossuilla ja kävin läpäisemässä Kansallisbaletin balettikoulun pääsykokeen. Tie vei myöhemmin Tanssiteatteri Raatikon jazztanssitunneille ja olin itseni enemmän tanssisalilla kuin missään muualla. Minulla oli valtavan hyvä rytmitaju ja liike kulki kropassa luontevasti, koreografiat olivat intohimo oppia ja siirryin nopeasti pidempään harjoitelleiden tunneille. En ollut luontaisesti erityisen notkea mutta tehty työ toi hyvän tuloksen. Notkeutta olisi ehkä ollut hyvä yllä pitää. 

Tanssin rinnalle tuli myöhemmin squash. Tikkurilan jäähallin squash kopit kutsuivat muutaman vuoden ajan.

       Vaikka harjoitus vuoro ei ollut puolta tuntia pidempi oli se joka kerta tiukkaa vääntöä veren maku suussa. Olin tullut lähemmäs urheilua ja kävin välillä tuulipuku suhisten juoksemassa ja rakastin koulun yleisurheilutunteja. Kuuskyt metriä radalla oli lemppa vaikken mikään luokan nopein ollutkaan. 

Sitten oltiin aikuisia ja tehtiin lapsia. Liikkumaan ja tanssitunnille palasin vielä Helsingin Tanssiopistolla mutta asuinpaikan vaihto sai lopettamaan tanssin, ei ollut tanssituntia tarjolla. Kävin jumpissa ja kuntosalilla. Liikuin jollain lailla, välillä hölkkäsin. 

    Tyttäreni halusi  ratsastustunneille ja ajattelin että aloitan siinä itsekin. Käydään yhdessä alkeistunnit kymmenen kertaa ja se on sitten siinä. Ensimmäinen kerta hevosen selässä vei minut vuosien matkalle. Kouluratsastus oli kuin tanssia, estehyppyjä rakastin vaikka joskus esteet ylitettiin hevosen kaulalla roikkuen. 

Islanninhevos vaelluksella

Hevosvaellukset yhdistettynä melontaretkiin oli mielettömiä elämyksiä. Myöhemmin ostin oman hevosen, opettelin kengittämään sen. Tallityöt ja heppakesien heinätalkoot olivat aivan parasta. Rakastin hevosen tuoksua ja kun omani asetti turpansa olkapäälleni, puhalsi ilmaa sieraimistaan, aika pysähtyi elämään. 

Hevosvuosieni aikaan olin jo juossut Naisten Kymppejä. Juoksu alkoi nousemaan tärkeämmäksi ja haaveilin juoksevani joskus puolimaratonin ehkä jopa maratoninkin. Tanssi kulki hiljaa rinnalla, välillä löysin itseni latinomix tunneilta. Ostin uudet kovakärkiset balettitossut ja olin aikuisbalettitunneilla. Välillä ne ovat jalassani vieläkin. Toisinaan  testaan sipsuttelenko edelleen, eikä kauaakaan kun niillä viimeksi hieman kopsuttelin. 

Ensimmäiset kärkitossuni

   Olen monesti miettinyt sitä miten paljon olen liikkunut. Mitään vuosien taukoja ei ole koskaan ollut. Ei edes ruuhkavuosina. Olen aina ollut jotenkin liikunnassa kiinni. Lopettanut juoksun, lihonut toistakymmentä kiloa ryhmäliikunnan parissa. Löytänyt juoksun uudelleen. Aloittanut tavoitteellisen harjoittelun melkein mummeli-iässä. Tavoitteellinen harjoittelu on paras tie mihin liikunnan tielläni olen koskaan lähtenyt. 

Olen pohtinut sitäkin miten hyvin olen välttänyt rasitusvammat. Tanssitunnilla revähtänyt takareisi revähti pari vuotta sitten juostessa uudestaan muut vammat ovat olleet tapaturmien aiheuttamia. En tiedä onko se vain yksilöllinen taipumus vai onko liikunta suojannut kroppani. 

Liikkuessa tunnen aivan samoin tämän päivän harjoituksissa kuin isäni jäädyttämällä jäällä. Olen aina itse hakeutunut liikunnan pariin. En ole tarvinnut rinnalleni vahvistavaa kaveria. Olen yhdeksän vuotiaasta saakka vienyt itse itseni harjoituksiin. Minulla on ollut jokin kumma jano ja intohimo liikuntaan aina, eikä se helpoin tie ole riittänyt minulle koskaan. 

Sellainen liikkuja minä olen ollut. Ihan kaikki ei tarinaani edes mahdu. Vuosien varella olen kokeillut kaikenlaista, joukkueurheilua joskus olen jäänyt kaipaamaan. Tosin tanssiesitykset ovat olleet yhteistä tuotantoa ja on ollut ilo saada olla osa tanssijoiden "joukkuetta."

    Olen kulkenut kivan tien Juoksijaksi. Juostessani minä usein elän tätä elettyä tietä uudelleen. 

....Lennä lennä Kesäkerttu... lennä liikunnan tiesi kautta juoksijan tulevaan, edessä olevaan....🐞