En ymmärtänyt hevosista juuri mitään kun tyttäreni aloitti ratsastustunnit. Ajattelin että innostus ei kauaa kestä ja osallistuin samalle alkeiskurssille, ei tarvinnut kentän laidalla seisoskella. Alkeiskurssi päättyi ja hevoshommat jatkui. Hevostyttöjen joukossa olin ainut aikuinen jolla oli hoitohevonen. Myöhemmin Repsusta tuli omani ja elämä tuoksui tallille.
Kouluratsastus oli kuin tanssia ja estehypyissä pääsi vauhdin hurmaan. Ei haitannut vaikka ensimmäiset esteet ylitin hevosen kaulalla roikkuen. Opin kyllä myöhemmin. Esteillä en pudonnut hevosen selästä mutta muuten kyllä, monia monia kertoja.
Opettelin myös kengittämään hevoseni. Alkuu jaksoin kerralla kengittää vain takapään ja seuraavana päivänä etupään, myöhemmin jaksoin koko hevosen yhdellä kertaa.
Islannin hevoset olivat kivoja ja paljon pienempiä kuin oma Suomenhevoseni . Niiden askellajiin tölttiin rakastuin ensi istumalta. Kahden vuorokauden issikkavaelluksella töltättiin niin että nauratti.
Elämä ei kuitenkaan aina ole naurua. Elämä muuttaa muotoaan. Voi olla että sattuu tai sitten olet onnellinen. Minuun sattui. Olin elämän tilanteessa jossa jouduin luopumaan hevosestani.
Onneksi se sai viettää loppuelämänsä samalla tallilla jossa oli ollutkin, tuttujen ja turvallisten ihmisten hoidossa, siinä laumassa johon kuului. Repsulla oli hyvä elämä. Rakastin niitä hetkiä kun kesällä menin laitumelle, se tuli kutsumatta luokseni, puhalsi sieraimillaan hiljaa lämmintä ilmaa kaulaani. Itkin, itken vieläkin, itken aina.
Tästä luopumisen hetkestä seuraavana vuonna juoksin ensimmäisen puolimaratonin ja kahden vuoden päästä ensimmäisen maratonin.
...Lennä lennä Kesäkerttu... Joskus kostein siivin... 🐞
Kommentit