Minusta...🐞

Eräs juoksijaystäväni antoi minulle  vahingossa nimen Kesäkerttu. Oikeastaan se nimi sopii minulle aika hyvin, sillä olen aina ollut jonkinlainen haaveilija. On ihanaa unelmoida ja toivoa tietäen että mahdotonkin voi joskus olla mahdollista. 

Nurmikko jolla tuossa nuoruudenkuvassani seison oli kesäisin yleisurheilukenttä pituus-ja korkeushyppypaikkoineen. Ruohonleikkurin jäljillä juoksin "radalla". 

Talvisin vaadin isääni jäädyttämään nutrsille luistelukentän  valssihypyille ja pirueteille. Välillä hiihdin ja kuvittelin olevani Helena Takalo. Halusin olla urheilija. Päädyin kuitenkin tanssisaleille vuosikausiksi ja sisälläni elää pieni tanssija loppu elämän.

Aikuisena ajauduin tyttäreni vanavedessä hevostallille, hevosen omistajaksi, kengittäjäksi hevoselleni. Opin ratsastamaan koulua ja hyppäämään esteitä. Rakastin hevosia ja tallin tuoksua. Heinätalkoot oli heppakesien parhaita hetkiä.

Juoksulenkeillä olin käynyt sattunaisesti aina. Välissä tosin saattoi olla vuosia ennen kuin taas puin juoksukengät  jalkaani. Tänään takana on 6 maratonia, parikymmentä puolimaratonia, pari polku-ultraa ja minä haaveilen. Haaveilen voivani joskus juosta nopeammin, toivon että joskus voisin kutsua itseäni juoksijaksi. Toivon että juoksuni olisi joskus niin helppoa kuin leppäkertun lento.

Marraskuussa 2019   päätin päästä hieman lähemmäs tuota unelmaa joka nurmikon urheilukentällä kerran oli...harjoitella tavoitteellisesti, ammattilaisen ohjaamana. 

... Lennä lennä Kesäkerttu 42.2 kilometriä maaliin... 🐞