Muistan hyvin fiiliksen kun seisoin maalaisbussipysäkillä ja odotin matkaan pääsyä. Matkakassi oli täynnä jännitystä niin kuin olin minäkin. Tuoksui loppusyksylle ja ajatus harhaili siihen... koskakohan tulee lunta....
Lauantaina heräsin kymmenen tunnin yöunien jälkeen, vähän tosin ihmettelin etten ollut herännyt kertaakaan vaikka vieraassa paikassa olinkin. Olin täpönä, ihan äärettömän täpönä. Join äkkiä pikakahvit ja suuntasin kisapaikalle. Halusin tietää, kauanko rauhallisesti kävelee Joensuu Areenalle, ettei vaan illalla myöhästy. Ilmassa oli kirpeää syksyä ja hitunen aurinkoista kauneuttakin.
No siitä friskaannuin ja matka jatkui, sain mukavasti taas voimaa vauhtiin, olin ihan häpinä ja tuuletin kun musana soi mun toivebiisi... Sash / Adelante... Porque la vida es corta.... Just niin, sikshän mä täällä olen... porque la vida es corta.... Kesäkerttu halus yhden kokemuksen.
Kisan alus viikolla en saanut ruokaa alas. Edessä oli lukko vaikka yritin ja yritin. Tiesin että tästä ei kyllä hyvää seuraa, join Maltoa ja imeskelin Siripiriä. Ei edes suklaata vaikka se on ollut pelastajani ennenkin. Kyllähän jokaisessa päivässä pieni suklaahetki olla pitää. Vaan ei ollut näissä päivissä.
Matkustin yksin ja junassa oli aikaa miettiä. Mitä ihmettä sä jännität, jännitätkö kuntoasi, jännitätkö vain tuntematonta tulevaa. Pelkäätkö että minä voitan sinut ja joudut toteamaan, hävisin. Ethän sinä kuitenkaan helposti luovuta joten anna mennä vaan.
Perjantaina pääsin perille, imeskelin Siripiriä ja lepäsin. Nautin siitä että sain elää hetkessä joka ei unohdu milloinkaan, se tunne on ja elää aina,se on niitä elämyksiä joita tulinen luonteeni tarvitsee. Siitä muistuukin mieleeni mieheni lähettämä viesti jonka tosin luin vasta kisan jälkeen.... semppiä, äidin sisulla ja itsepäisyydellä hyvä tulee...
Lauantai-iltana olin lähempänä sitä mitä jännitin, enää ei ollut paljoa aikaa. Kohta olet viivalla itsesi kanssa, tänä yönä selviää kestääkö Kesäkertun siipi, pääsetkö ison kiven juureen. Hyvinkään Juoksijat edustivat tyylikkäästi Joensuu Night Run 2020 kisassa ja jokaiselle heistä .... kiitos että sain elää tuon yön teidän kanssa, meillä oli aivan huippu reissu.
Paukusta matkaan ja ensimmäinen 50 km sujui kevyesti. Noudatin valmentajani ohjeita, en sooloillut. Olin juossut ultran ennenkin mutta kun kiertää reilun 300 m pituista rataa se vaatii välillä itseä unohtamaan sen että on kyse vain lyhyestä ringistä ja seuraavan kerran kun ohitat tulostaulua siinä on vain reilut 300 m enemmän juostua matkaa. Aamuyön tunneilla se oli välillä pakko unohtaa. 12 tunnin aikana suuntaa vaihdettiin kolmen tunnin välein, rinki oli yhtä lyhyt silloinkin.
Juoksu rullasi ja Teemun kanssa naureskeltiin että nyt on jo täys maraton ,kohta tulee ultra ja tulihan se. 50 km kohdalla en saanut enää geelejä alas ja vatsa oli sekaisin, edessä vessareissut ja matka hidastui. Oliks ihan pakko, oliko taas pakkoa tunkea itsensä tälläiseen tuskaan, kaukaa kierroksella katsoin, onhan vessan ovi varmasti auki, en katsonut tulostaulua, ei voinut vähempää kiinnostaa tuliko taas lisää 300m ja risat.
No siitä friskaannuin ja matka jatkui, sain mukavasti taas voimaa vauhtiin, olin ihan häpinä ja tuuletin kun musana soi mun toivebiisi... Sash / Adelante... Porque la vida es corta.... Just niin, sikshän mä täällä olen... porque la vida es corta.... Kesäkerttu halus yhden kokemuksen.
Kierroksia kierrosten jälkeen, 70 km kohdalla vatsa vaivaa, olin aivan jäässä. Nestehukka, tiesin sen. Rauhotin, nesteytin, otin suolaa, yritin taas syödä, aah join colaa ja liikuin hiljaa. Laitoin pitkähihaisen vaikka tiesin ettei se mua nyt auta. Nyt ei hätäillä, mennään mitä mennään, kohta on aamu.... intiaani päällikön sanoin... aurinko nousee huomennakin.
Ja niin se nousi, aamu kirkastui. Viimeiset minuutit ja minä juoksin. Taas minä juoksin, hiljaa mutta kuitenkin. Olin saanut vielä 8 km rinkejä lisää tulostaululle. Tunne oli kuin entisaikojen yövuorojen jälkeen, miten yö voi joskus olla niin pimeän pitkä ja kun tulet aamuun, se on hävinnyt, se vaan elettiin jo.
Kello löi 8 aamulla ja torvi soi. 12h ultrajuoksu oli ohi. Taustalla soi Finlandia Hymni , kyyneleet nousivat silmiin. Tunne oli sanoin kuvaamaton,se oli kaunistakin, se oli auringon nousu, aivan yhtä punakeltaisena ja mahtavana , sellaisena sen olen usein nähnytkin. Välillä kaukana metsän reunalla tai meren ylle noustessa.
Kesäkerttu lensi, ei ehkä niin ison kiven juureen mutta lensi kuitenkin. Niistä rinkulan kiertämisistä kertyi siipien räpyttelyä 78,736 km. Tuo Joensuun yö mun juoksuystävien kanssa elää aina. Tulen vielä monen monta kertaa palaamaan niihin hetkiin, sillä mä nautin ja juoksu on mun rakkaus.
....Lennä lennä Kesäkerttu... aina välillä ison kiven juureen ...🐞
📷 Katri-Susan ja Petteri Jokela
Kommentit