Sanat... Nyt et voi enää koskaan juosta... ovat jääneet mieleeni ja sieltä ne aina välillä muistuttavat. Toisinaan ihmisillä on mielenkiintoinen tapa kommentoida jotain tapahtunutta. Olin viidennellä kuukaudella raskaana kun odotin kuopustani ja kollegani huomasi odotukseni. Asia tuli aika monelle isona yllätyksenä sillä esikoinenkin oli jo sen ikäinen että asui omillaan. Olin ollut vapaa juoksemaan ja osallistumaan erilaisiin juoksutapahtumiin, nautin harrastuksestani.
Muistan vielä hetken, paikan ja ajan, kollegani ei edes onnitellut, tai kysynyt mitään mikä liittyisi raskauteen tai minuun, hän vain totesi että nyt et voi enää koskaan juosta, juoksut on juostu. Tosin ihan niin siinä ei käynyt vaikka toki olisin voinut luopua juoksusta jos tilanne olisi ollut niin. Aikansa kutakin olen aina sanonut, elämä vaan muuttaa muotoaan ja sille ei aina itse voi mitään ja silloin minun täytyy hyväksyä se miten asiat ovat, toki hyvin hyvin moneen asiaan pystyn vaikuttamaan. Raskauden aikana en juossut sillä nivus- ja lantion alueen kipuilu vaivasi melkein alkuraskaudesta loppuun saakka. Tiesin että jonain päivänä kyllä taas. Baby Joggerin siniset juoksurattaat odottivat valmiina.
Baby Joggerit olivat täydellinen hankinta, vaikken olisi edes harrastanut juoksua. Ne olivat näppärät liikkumaan ja helppo pakata autoon. Ei tarvinnut miettiä koska mies on kotona kun ei kuitenkaan koskaan ollut. En halunnut olla riippuvainen muista ja halusin olla lapseni kanssa. Olen juossut poikani kanssa satoja satoja kilometrejä. Mukana on kulkenut maitopullot, eväät ja pehmolelutkin. On ollut aurinkoisia kesäpäiviä, myrskytuulta ja lumisohjokelejä.
Aikaa kului ja poika kasvoi, oppi ajamaan pyörällä ja Baby Joggerit jäivät sivuun. Mukaan tulivat myöhemmin mopo sekä yhteiset metsäiset juoksulenkitkin. Se oli meille niin luonnollista, me vaan oltiin aina "juostu yhdessä". Meillä on ollut niin kivaa noilla lenkeillä, höpötetty ja pöpötetty, samalla tehty kivoja suunnitelmia ja muisteltu kaikkea . Nykyisin meillä on myös sanonta... lähdetäänks treeneihin... sillä yleensä juoksen tai teen voimatreenin sillä aikaa kun poika on omissa harjoituksissaan.
Juoksulenkeillä meitä on ollut välillä aikamoinen joukkio, minä olen juossut kaksi koiraa vyöllä ja poika ajanut mopolla tai pyörällä mukana. Ollaan joskus naurettukin; millaisina kylähöpöinä meitä oikein pidetäänkään. No kylähöpöjä ehkä mutta hyvin sujui etäliikuntatuntikin koronakeväänä poluilla opiskellen.
Et voi enää koskaan juosta... Niin, kyllähän se päivä vielä tulee. Täytyy vain olla kiitollinen jokaisesta päivästä jonka saan olla terveenä ja pystyn juoksemaan. Voi olla että lenkkarit jäävät naulaan jo huomenna, tiedä häntä. Näinä vuosina on kuitenkin syntynyt paljon hienoja muistoja kilometrien kertyessä. Ollaan oltu monissa eri paikoissa, nähty ja koettu vaikka mitä. Juoksu on ollut aina helppo ottaa mukanaan tosin useasti jäänyt kotiinkin. Mitään se ei ole meiltä vienyt pois, mutta antanut ihan valtavasti.
.... Lennä lennä Kesäkerttu... satoja satoja kilometrejä sun poikas kanssa.... 🐞
Kommentit