Koirajuoksua.... canicross..... 🐞

Koirien kanssa on kivaa juosta. On aina innokasta seuraa lenkille. Vielä ei ole tullut kieltävää vastausta kun olen kysynyt... Mennäänkö? Päin vastoin, se on yksi parhaista kysymyksistä jonka voin koiralle esittää. Koirien kanssa olen lenkkeillyt lapsuudesta asti. Silloin tehtii pitkiä kävelylenkkejä Kathyn ja Peggyn kanssa.

Itsellä koirajuoksu lähti lähinnä siitä koska elämässä on aina ollut koiria ja lenkitettäviä. On ollut helppo yhdistää koirien ulkoilutus omiin juoksulenkkeihin. Ensimmäisiä pidempiä koiralenkkejä aloin juoksemaan kun treenasin ensimmäiselle maratonilleni. Silloin vyöllä kulkivat mukana Karkeakarvainen mäyräkoira ja Suomenajokoira. Helpotusta juoksuun tuli kun vapautin kädet talutushihnoista ja hankin itselleni vyön johon talutushihnat sai kiinni. Oli kivaa juosta koirien kanssa eikä tarvinnut olla yksin. 

Koirajuoksu eli canicross lukeutuu vajakkourheiluun. Siinä koiran on tarkoitus vetää ihmistä juostessa. Itse en kuitenkaan harrasta koirajuoksua ihan tuolla tavalla vaan pyrin jarruttamaan koiran vetoa siinä vaiheessa kun huomaan että koira tekee enemmän töitä kuin minä. Haluan itse tehdä sen työn mitä treeniohjelmassa sanotaan. En minä kisoissakaan koira vyöllä juokse. Tai jos juoksisin se olisi canicross kisa... tiedä häntä, ehkä vielä joku päivä. Nyt kuitenkin tarkoitus on vain se että koira on mukana. 

On hienoja hetkiä ja muistoja. Tuossa yllä olevassa kuvassa on ainoa koira jonka olen omistanut. Pultin kanssa juostiin paljon pitkiä lenkkejä. Meidän yhteinen taival kesti 8 vuotta, hän oli polkupoikani ja voi miten ikävä voi olla vieläkin. Pultti kuoli kaksi vuotta sitten ja oikeastaan viimeiseksi muistoksi jää lomaviikko Vuokatissa. Matkasimme sinne kahdestaan ja juostiin siellä polkuja ristiin rastiin, joka päivälle  kertyi kilsoja parikymmentä. Pienenä koirana Pultti rakasti juoksulenkkejä, oli ketterä ja kestävä, aina valmiina metsään kun hihnaa heilautin. 

Ranin kanssa olen juossut tiiviisti viimeiset kaksi vuotta. Rani on energinen Karjalankarhukoira ja tarvitsee paljon liikuntaa ja sehän sopii hyvin harjoitusohjelmaani. Me ollaan juostu paljon eri paikoissa, Ranin kanssa voi mennä niin metsässä kuin kaupungissakin. Se on oikeastaan ensimmäinen koira joka on parhaiten suoriutunut erilaisista tilanteista. Olen juossut koira vyöllä lähes parikymmentä vuotta. Kaikenlaista on matkaan sattunut, koira on päässyt irti, olen lentänyt ilmassa kun koira yhtäkkiä saa vainun ja päättää vaihtaa suuntaa, moni irrallaan oleva koira on lähtenyt perään, välillä selvitty vähällä joskus loukkaannuttukin. Pääosin kaikki on kuitenkin mennyt aina hyvin ja koirajuoksu on ollut kivaa. 

Ranin kanssa meillä on hyvä luottamus. Olen opettanut sille muutamat  käskyt ja käsimerkit joita käytän yhteisillä juoksulenkeillämme. Juostessaan huomaan miten Rani lukee minua, juuri kun olen osoittamassa kädellä oikealle se kääntyy suuntaan jota juuri aioin viittoa. Se on auttanut maasta ylös kun kaaduin polulla, ollut tyynen rauhallinen kun räyhäävä koira lähti pihasta perään haukkuen. Se ei turhaan hötkyile, pitkille lenkeille se odottaa eniten, ei vielä ole eteen tullut hetkeä että siltä olisi virta loppunut. Pitkiksillä repussa kulkee eväät ja vedet molemmille ja Ranin juomakippo. Vetovaljaita en vielä ole hankkinut vaikka Non-Stopin vetovyö ja vetohihna onkin. Se on kuitenkin harkinnassa koko ajan sillä voi  olla että vielä joku päivä annan koiran vetää ja lähden joskus jopa canicross kisaan mukaan. Se olisi aika kiva uusi alue ja vaihtelua myös omiin juoksujuttuihin. Rani on koira jonka kanssa siihen olisin valmis. Koirajuoksussa on hienoa miten innokkaana kaveri on kun kysyn... Mennäänkö? Juostessa meitä on kaksi  ja lenkin jälkeen on  kiva  katsoa miten  koira nauttii rentona. Se on yhteistä tekemistä ja molemmin puolista luottamusta. Siinä on tunteita enemmän kun voin ajatella.... Minä suojelen sinua ja sinä suojelet minua... 

...... lennä lennä Kesäkerttu....   Ilmassa on tassunmuotoista rakkautta... 🐞